Vertailussa on kuitenkin vaarana, että uutta kieliyhteisöä tarkastellaan stabiilina ja samanlaisten ihmisten joukkona. Näin ei kuitenkaan ole; viittomakielinen kieliyhteisö on yhtä moninainen ja muuttuva kuin mikä tahansa ihmisryhmä. Yhteisön moninaisuutta kuvaavat muun muassa ryhmästä käytettävät eri käsitteet, joiden määritteleminen, saati opettaminen ei ole yksiselitteistä.

Osallistuimme vuonna 2019 Jyväskylän yliopiston järjestämään täydennyskoulutukseen ja sen Deaf Studies-osaan, jossa pysähdyimme tuttujen käsitteiden (mm. kuurojen yhteisö, kuurojen kulttuuri) ääreen. Käsittelemme tässä tekstissä Deaf Studies -opintojen antia tulkkikoulutukselle erityisesti terminologian näkökulmasta. Tarkastelimme, mihin tarpeeseen termit ovat aikoinaan syntyneet ja kuinka hyvin ne sopivat kuvaamaan 2020-luvun maailmaa.

Deaf Studies ja sen kolme aaltoa

Deaf Studies on akateemisen tutkimuksen ala, joka keskittyy kuurojen yhteisöä, kulttuuria ja viittomakielisyyttä koskevaan tutkimukseen. Tutkimusalan kehityksen vaiheita kuvataan kolmella aallolla.

Deaf Studies:n ensimmäinen aalto ja samalla tutkimusalan alku sijoittuu 1960-luvulle Yhdysvaltoihin, jolloin julkaistiin ensimmäinen viittomakielen lingvistinen tutkimus William Stokoen toimesta. Tutkimus oli mullistava ja antoi lähtölaukauksen vähitellen myös kieliyhteisön tunnistamiselle. Ensimmäisen aallon tunnusomainen piirre on oman kielen, yhteisön ja kulttuurin korostaminen. Monet edelleen käytössä olevat termit juontavat juurensa tältä ajalta, jolloin oman yhteisön ja kielen tunnustamista tehtiin vertailun kautta. Näitä termejä ovat muun muassa jo mainitut kuurojen yhteisö, kuurojen identiteetti ja kuurojen kulttuuri.

Tutkimusala pääsi kehittymään ja muuttamaan fokustaan, kun tieto viittomakielestä ja kieliyhteisöstä lisääntyi vähitellen. Toisen aallon painopiste oli yksilöiden ja yhteisöjen epistemologisessa ja ontologisessa tarkastelussa. Tällöin kiinnitettiin huomiota yhteisön diversiteettiin ja dynaamisuuteen. Yhteisöön kuuluu monenlaisia henkilöitä, jotka eroavat toisistaan muun muassa kielitaustan, -taidon, kuulovamman asteen, mahdollisten muiden vammojen, etnisyyden, seksuaali-identiteetin ja koulutuksen perusteella.

Kolmannelle aallolle siirryttäessä kuurojen oma rooli yksilöiden, yhteisön ja kielen tutkijoina on vahvistunut. Jotta valtaväestö saa paremman käsityksen yhteisön moninaisuudesta ja tavoista nähdä ja kokea asioita, kieliyhteisön täytyy itse kertoa itsestään. Tärkeäksi seikaksi on muodostunut myös tutkijan oman position kuvaaminen. Tällä halutaan tuoda näkyväksi tutkijoiden moninaisuutta ja lähtökohtaa, josta hän tarkastelee viittomakieltä tai kieliryhmää.

Kuurojen yhteisö vai verkostot?

Moni viittomakielialalla työskentelevä kokee, että termit kuurojen yhteisö ja kuurojen kulttuuri rajaavat toisinaan ilmiöitä, joita halutaan tarkastella. On melkeinpä mahdotonta kertoa kaikkien yhteisön jäsenten puolesta, millaisesta kulttuurista on kyse. Toinen natiivi viittomakielinen saattaa olla hyvinkin aktiivinen ja seurata aktiivisesti kuurojen maailmaa, kun taas toinen saattaa viihtyä omissa piireissään ja käyttää satunnaisesti tulkkausta keskustellessaan viittomakielen taidottomien kanssa. Toinen huonokuuloinen tai sisäkorvaistutteen käyttäjä on aktiivisesti mukana viittomakielisissä tapahtumissa ja sen kautta oppinut viittomaan sujuvasti, kun taas toinen haluaa käyttää ja ajatella suomen kielen kautta ja tilaa tulkin vain pysyäkseen paremmin muiden keskusteluissa. Onko siis olemassa yhdenlainen kuurojen yhteisö tai kulttuuri? Mitä näillä tarkoitetaan ja kuinka ne määritellään?

Totuttu, turvallisuuden tunnetta tuova määritelmä voi myös rajoittaa yhteisöön kuulumista. Ovatko vaikkapa huonokuuloiset, kuuroutuneet, implantoidut, codat (children of deaf adults), sodat (sibling of deaf adults) osa kuurojen yhteisöä? Jos vanha termi rajaa turhaan, voidaanko siitä luopua? Entä millaisia uusia termejä tulisi tilalle? Muuttuneen ajatusmallin ja terminologian myötä kenties yhä useammalla olisi mahdollisuus kokea olevansa osa yhteisöä.

Ryhmittely lienee meille ihmisille tavanomainen tapa hahmottaa maailmaa, mutta ihmisten lokeroimista eri ryhmiin ja eri kommunikointitapoja käyttäviin olisi hyvä välttää, sillä kieli ja kulttuuri ovat joustavia ja alati muuttuvia. Meidän tulisikin kohdata ihmisiä yksilöinä omine tarpeineen ja erilaisine elämänkokemuksineen. Viittomakieliseen kieliyhteisöön voi löytää montaa eri tietä ja yhteisössä voi olla mukana eri tavoin.

Olisi tärkeää, että valmistuva tulkki ei vasta työelämään siirtyessään havahdu siihen, että kentällä on monenlaisia asiakkaita erilaisine taustoineen.

Kuurojen yhteisö tai viittomakielinen kieliyhteisö on viime vuosikymmeninä siirtynyt enemmän kohtaamaan, kommunikoimaan ja saamaan tietoa verkossa, mikä näkyy esimerkiksi uusina Facebookin keskusteluryhminä, viittomakielisten ohjelmien lisääntyvänä tarjontana ja suorina lähetyksinä. Toki kuurojen yhdistykset ja tapahtumat ovat säilyneet vielä perinteisenä kokoontumispaikkana, mutta muutokset näkyvät jo selvästi.

Termien käytöstä

Termit auttavat meitä jäsentämään asioita ja edesauttavat uuden oppimisessa. Niitä siis tarvitaan, mutta millaisia termejä opetetaan? Jos emme pysty määrittelemään termiä, voiko sitä opettaa? Meillä ei ole tähän selvää vastausta, mutta ainakin saimme täydennyskoulutuksen kautta vahvistuksen siihen, että kieliyhteisön moninaisuutta, rikkautta ja jokaisen yksilön arvoa ei voi olla korostamatta. Olisi tärkeää, että valmistuva tulkki ei vasta työelämään siirtyessään havahdu siihen, että kentällä on monenlaisia asiakkaita erilaisine taustoineen. Koska tulkkitilauksista ei välttämättä saa kaikkea tarvittavaa tietoa, on erityisen tärkeää, että vastavalmistunutkin tulkki on tietoinen asiakkaan identiteetin, kielenkäytön, elämännäkemyksen sekä viittomakieliseen yhteisöön osallistuvuuden vaikutuksesta hänen toimintaansa.

Kirjoittajat työskentelevät Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Tulkkauksen ja kielellisen saavutettavuuden koulutuksen parissa. Juha Manunen työskentelee lehtorina Humanistisen ammattikorkeakoulun Kuopion kampuksella ja Karoliina Miettinen työskentelee koulutussuunnittelijana Humanistisen ammattikorkeakoulun Helsingin kampuksella.

Lukuvinkkejä aiheesta:

Bauman, H-Dirksen & Murray, Joseph (2009): Re-Framing: From Hearing Loss to Deaf Gain.

Friedner, Michele & Kusters, Annelies (editors) (2015): It´s a Small World: International Deaf Spaces and Encounters.

Kusters, Annelies, De Meulder, Maartje & O’Brien, Dai (2017): Innovations in Deaf Studies: The Role of Deaf Scholars.

Ladd, Paddy (2003): Understanding Deaf Culture: In Search of Deafhood.

Mindess, Anna (1999): Reading Between the Signs: Intercultural Communication for Sign Language Interpreters.