Tammikuussa Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin virkaanastujaisissa nuori runoilija, aktivisti ja spoken word -taiteilija Amanda Gorman hurmasi yleisöt ympäri maailman. Hänen runouttaan alettiin kääntää pikavauhtia muille kielille, mutta pian keskustelu kääntyi kääntäjiin.

Hollannin kääntäjäksi valittiin Marieke Lucas Rijneveld, valkoinen muunsukupuolinen runoilija. Valinta kyseenalaistettiin paitsi Rijneveldin ihonvärin ja olemattoman spoken word -osaamisen takia, myös siksi, ettei Rijneveld ole kääntäjä: hän on itse kertonut, ettei hallitse englannin kieltä erityisen hyvin.

Rijneveld kieltäytyi käännöstyöstä, mutta ilmaan jäi kysymys: pitääkö kääntäjällä olla omakohtaista kokemusta kaunokirjallisen teoksen aihepiiristä tai tekeekö kokemus käännöksestä autenttisemman?

Vieraus on kääntämisen ytimessä

Valtamediassa keskustelu Gormanin runojen kääntämisestä typistyi ankeasti muotoon ”kuka saa kääntää ja kenen teoksia”. Itse asiassa kysymys porautuu syvälle kääntämisen ytimeen, jossa asuu vieraus: kaunokirjallinen käännös perustuu aina tulkintaan.

Kukaan ei voi nähdä teosta tai sen merkityksiä juuri kuten kirjoittaja itse, mutta tietynlaiset kokemukset tai erityisosaaminen voivat helpottaa kirjoittajan ja tekstin viestin tuomista esiin.

Suomentaja Natasha Vilokkinen kertoo, että useimmiten erikoissanastoa tai kokemusta vaativat seikat ovat romaanissa niin pienessä osassa, että pelkkä tavallinen tiedonhankinta riittää, ja harvoin syvällisempään on edes aikaa.

‒ Ammattitaitoinen kääntäjä osaa sukeltaa henkilöhahmojen nahkoihin ja tarvittaessa pyytää apua asiantuntijoilta, Vilokkinen sanoo.

‒ Kääntäjältä vaaditaan herkkyyttä, jos käännettävänä on selkeästi vähemmistöidentiteettiin liittyvä teksti, mutta ei se mahdotonta ole.

Tie kohti moniäänisempää tulevaisuutta

Vilokkinen kertoo, että Suomi on niin pieni kielialue, ettei ammattisuomentajissa juuri ole eri vähemmistöjen edustajia, joten useimmiten esimerkiksi vähemmistöidentiteettiä käsittelevän teoksen suomentaa ammattikääntäjä kuin kokemusasiantuntija. Vilokkinen esimerkiksi suomensi alkuvuodesta ilmestyneen Candice Carty-Williamsin romaanin Queenie, joka kertoo mustan nuoren naisen itsenäistymistarinan Lontoossa.

Kysymykseksi nouseekin se, miten suomalaisten kaunokirjallisuuden kääntäjien kuvaa voitaisiin moninaistaa. Uudet tekijät ja ammattilaiset pitävät suomalaista kirjallisuutta elossa. Jos kustantamon päätöksentekijöiden sekä suomentajien ja kirjailijoiden taustat olisivat heterogeenisempiä, myös Suomessa julkaistava kirjallisuus olisi moninaisempaa, puhuisi useammilla äänillä.

Miten siis voisimme levittää viestiä siitä, että kuten kirjallisuuden maailma, myös kaunokirjallisuuden kääntämisen maailman on avoin kaikenlaisille tekijöille?

Tammi soveltaa Gormanin runojen suomennoksen kanssa yhtä mahdollista tapaa: runot suomentaa työpari Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi, joista Nurmi on ammattikääntäjä ja runoilija ja Eklund Nhaga runoilija, spoken work -esiintyjä ja näyttelijä, joka opiskelee sosiologiaa erikostumisalanaan rotu- ja maailmanpolitiikka. Suomentajaparissa yhdistyy siis monitahoinen asiantuntijuus.

Toinen konkreettinen toimi voisi olla nuorten tekijöiden mentoroiminen ja kasvattaminen suomentajiksi, mikä vaatisi kustantamoilta taloudellisia ja ajallisia panostuksia. Suurimmat muutokset tehdään kuitenkin siellä, missä on valta, eli raha, ja kaunokirjallisuuden kukkaronnyörejä pitelevät kustantamot.

Päivittäistä puurtamista

Suomentaessa filosofisia kysymyksiä kääntämisen olemuksesta ei ehdi juuri pohdiskella. Vilokkinen muistuttaa, että kaunokirjallisuuden suomentaminen on työ siinä missä muutkin. Yksittäisellä kääntäjällä ei ole juurikaan sananvaltaa siihen, minkälaisia töitä saa suomennettavaksi, vaan päätökset tehdään kustantamossa:

‒ Sitä otetaan mitä tarjotaan, koska sillä rahalla lyhennetään asuntolainaa, Vilokkinen tiivistää.

Kuitenkin kääntäjän ammattitaitoa on myös kieltäytyä työtarjouksista, jos ei usko tekevänsä tekstille oikeutta.

‒ Jättäisin kasvissyöjänä ja eläinten ja ympäristön ystävänä luultavasti ottamatta teoksen, joka herättäisi liikaa negatiivisia tunteita. Toisaalta en ole ikinä sahannut ruumiilta päätä irti, mutta ihan hyvin kykenin sellaisenkin tekstipätkän eläytyvästi kääntämään, Vilokkinen kuvailee.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Kiekaus-lehden numerossa 1/2021.